8.

Raamatussa kuvattua historiaa kutsutaan pelastushistoriaksi. Se on tämän johdantokurssin päättävän jakson aihe.

Ennen aiheeseen siirtymistä voi kysyä, ovatko Vanhan testamentin kirjat historiallisesti luotettavia? Kirkko on lausunut historiallisuudesta toisaalta, että se mikä Raamatussa on kirjoitettu selvästi historiaksi, tulee ymmärtää sellaisena, toisaalta taas, että vanhojen tekstien ymmärtämiseksi oikein tarvitaan huolellista perehtymistä esimerkiksi kulttuurillisiin tekijöihin, jossa ne ovat syntyneet. Yhtä kaikki:

”Koska kaikkea, mitä inspiroidut kirjoittajat eli hagiografit vakuuttavat, on pidettävä Pyhän Hengen vakuuttamana, niin on tunnustettava Raamatun opettavan horjumattomasti, uskollisesti ja erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi”

(Dei Verbum, 11)

Kirkon usko on, että Raamatun kirjoittajat inspiroineena Jumala on Raamatun varsinainen tekijä, ja se, millä tavalla Jumala Raamatun kautta opettaa, on oikeastaan Jumalan asia.

**

Pelastushistoria

On todisteita siitä, että ihmiset ovat historiansa alusta lähtien uskoneet jonkinlaisen Jumalan tai korkeimman olennon olemassaoloon. Pelastushistoriassa ilmenee Jumalan asteittainen ilmoitus ihmiskunnalle. Se on Jumalan pelastavaa toimintaa maailman historiassa, jonka kautta voidaan käsittää kirkon alku.

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi tätä historiaa. Kolme henkilöä ovat erityisasemassa: Abraham, Mooses ja Daavid. Heidän jälkeensä pelastushistoria kulminoituu Jumalan Pojan lihaksi tulemiseen.

Abraham, kaikkien uskovien kantaisä

[lähde: John Hardon SJ: Basic Catholic Catechism. Käytetty julkaisijan luvalla]

Vanhimmat uskonnot, joista on todisteita, ovat Lähi-idästä: Egyptistä, Assyriasta ja Babyloniasta. Egyptin pyramidien tekstit ovat näistä vanhimpia ja yksityiskohtaisimpia. Tekstit ovat suunnilleen ajalta 2800 eKr. Niistä välittyy kaksi asiaa: egyptiläiset uskoivat monien jumalien olemassaoloon ja että jumalia piti kutsua rukouksin ja uhrein, jotta saataisiin siunauksia eläville ja kuolleille.

Muinaisen Lähi-idän ihmisistä eräät uskoivat yhden Jumalan olemassaoloon (ns. monoteismi). Itse asiassa esivanhempamme olivat monoteisteja. Sellainen oli myös Abram, joka syntyi Eufrat-joen varrella Kaldean Urissa noin 2000 vuotta ennen Kristusta. Hänen isänsä Terah muutti perheen Harraniin, jossa Terah kuoli (kts. 1. Moos. 11:31-32).

Abram sai Jumalalta erityisen viestin mennä vaimonsa Sarain, veljenpoikansa Lootin ja kaikkien näiden seuraajien kanssa Kaanaanin maahan (kts. 1. Moos. 12:1). Jumala teki Abramin kanssa liiton tämän ollessa 99-vuotias; hänen nimensä muutettiin Abrahamiksi ja Jumala lupasi tehdä hänestä kansojen paljouden isän. ”Minä annan sinulle paljon jälkeläisiä, ja sinusta on polveutuva kansakuntia ja kuninkaita. Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala” (1. Moos. 17:6-7).

Abrahamia on kutsuttu heprealaisen uskonnon perustajaksi ja uskomme isäksi. Hän on ensimmäinen heprealaisista patriarkoista ja kaikkien yhteen todelliseen Jumalaan uskovien isä. Abraham oli täysin omistautunut Jumalan tahdolle. Herra käski hänen ottaa poikansa Iisak Morian maahan, johon myöhemmin rakennettiin Jerusalemin temppeli. Siellä hän sai käskyn tappaa poikansa polttouhrina Jumalalle. Abraham ei epäillyt totella ja Jumala säästi Iisakin viime hetkellä (kts. 1. Moos. 22) Viimeisinä vuosinaan Abraham järjesti poikansa Iisakin naimisiin Rebekan kanssa, joka oli samaa sukua. Hän jätti Iisakille koko omaisuutensa kuollessaan 175-vuotiaana (kts. 1. Moos. 24-25). Iisak on toinen heprealaisista patriarkoista.

Vaatiko Jumala uhraamaan lapsia?

Yksittäistä raamatunlukijaa vai hämmästyttää ja kauhistuttaakin kertomus Iisakin uhraamisesta (tai uhraamisyrityksestä): vaatiko Jumala oikeasti Abrahamia uhraamaan oman poikansa? Silloin on hyvä muistaa, miten Jumalan sana toimii: se astuu sisään inhimilliseen, usein hyvinkin syntiseen, todellisuuteen parantaakseen ja kohottaakseen sen pyhän Jumalan yhteyteen. Lasten, erityisesti esikoisten, uhraaminen kuului paikoitellen muinaisen Lähi-idän uskonnollisuuteen. Raamattu lähtee liikkeelle tästä tosiasiallisesta, synnin vääristämästä tilanteesta ja haluaa korjata sen näyttämällä, ettei Jumala oikeasti halua ihmisuhreja. Lisäksi ja ennen kaikkea kertomukseen Iisakin uhraamisesta sisältyy profeetallinen viittaus Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, josta tulee täydellinen ja ainoa uhri maailman syntien sovitukseksi. Kirkko kehottaa lukemaan Raamattua ”uskon analogian” valossa (KKK, 114), eli Jeesuksesta Kristuksesta käsin, jossa koko jumalallinen ilmoitus on saanut täyttymyksensä.

Iisakin ja Rebekan pojasta Jaakobista tuli kolmas heprealainen patriarkka. Tarina, jossa Jumala muuttaa hänen nimensä ”Israeliksi”, kuvaa kuinka nimestä tuli myös valitun kansa nimi (1. Moos. 35:9-11). Jaakobilla on kaikkiaan kaksitoista poikaa, joista jokaisesta tuli Israelin kahdentoista heimon pää (kts. 1. Moos. 29-30). Hänen neljäs poikansa oli Juuda, josta suvusta syntyi Daavid ja lopulta Jeesus (kts. Luuk. 3:23-33).

Yksi Vanhan testamentin tunnetuimpia tarinoita on kertomus Jaakobin toiseksi nuorimman pojan ja suosikin Joosefin vaiheista. Kateellisten veljiensä orjaksi Egyptiin myymästä Joosefista tuli myöhemmin Egyptin hallitsija. Nälänhädän aikana koko perhe saapui Egyptiin, jossa he jälleen tulivat jälleen yhteen; Jaakob oli ikionnellinen saadessaan poikansa takaisin. Perhe muutti Egyptin Gosheniin, jossa Jaakob eli viimeiset vuotensa poikansa Joosefin suojeluksessa.

Jaakobin lähestyessä loppuaan hän antoi siunauksen kullekin pojalleen. Jaakob näki ennalta poikansa Juudan suuruuden ja niin Juudan saama siunaus oli vaikuttavin (vrt. 1. Moos. 49). Tämä ei ole yllätys, sillä Juudan suvusta nousisi Messias. Jaakob haudattiin Kanaanin maassa luolaan, jonka Abraham ”oli ostanut sukuhautansa paikaksi” (1. Moos. 50:13).

Seuraavaksi opitaan, kuinka Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin (patriarkkojen) jälkeen Jumala vapautti kansansa Egyptin orjuudesta, antoi heille kymmenen käskyä ja toi heidät luvattuun maahan.

Mooses ja kymmenen käskyä

Mooses oli Vanhan Testamentin suurin hahmo. Hänen merkityksestään kristinuskolle saa jotain käsitystä siitä, että hänet mainitaan Uudessa testamentissa jopa kahdeksankymmentä kertaa, useammin kuin kukaan muu Vanhan testamentin henkilö. Mooses on Kristuksen ”tyyppi”, esikuva Kristuksesta. Jos tahdomme ymmärtää Jeesuksen, meidän on tunnettava myös Mooses.

Mooses syntyi Leevin heimosta Egyptissä vainojen aikana, joissa kaikki heprealaisten poikalapset oli määrätty tapettaviksi. Exoduksen (eli 2. Moos.) toisessa luvussa kuvataan, kuinka hänet kätkettiin Niilin joen kaislojen sekaan kaislakorissa, kuinka faaraon tytär lopulta pelasti hänet ja hänet kasvatettiin Egyptin hovissa. Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ja käski hänen Aaronin avulla vapauttaa kansansa. Mooses vaati faaraota vapauttamaan kansan ja lähetti egyptiläisten ylle joukon vitsauksia osoittamaan Jumalan tyytymättömyyttä. Vitsaukset eivät taivuttaneet faaraota vapauttamaan juutalaisia, ennenkuin kaikkien egyptiläisten esikoisten kuolema sai hänet suostumaan Mooseksen vaatimuksiin. Sen jälkeen Mooses johti israelilaiset neljäkymmentä vuotta kestäneen exoduksen myötä luvattuun maahan. Tänä aikana Jumala ruokki kansaansa erämaassa mannalla. Exoduksen aikana Jumala myös antoi Siinain vuorella kahteen kivitauluun kirjoitetut kymmenen käskyä Moosekselle (kts. 2. Moos. 20 ja 5. Moos. 4:13).

Kristus on uudelle Israelille (kirkolle) se mitä Mooses oli vanhalle Israelille, nimittäin perustaja, välimies ja opettaja. Kun israelilaiset kulkivat ihmeellisesti Punaisen meren halki, kyseessä oli kaste Moosekseen (1. Kor. 10:2), joka taas kuvasi ennakolta kristittyjen ”kastetta Kristukseen”. Mooses välitti lain, Jeesus toi armon ja totuuden (kts. Joh. 1:17). Matkalla kohti luvattua maata Isä Jumala ruokki Mooseksen kautta valittua kansaa mannalla, kun taas hän ruokkii meitä matkalla kohti ikuista elämää Elämän leivällä, Jeesuksella pyhässä eukaristiassa (kts. Joh. 6:32-33). Mooses kohotti käärmeen parantamaan siihen katsovat, kun taas Jeesus itse on korotettu ristillä korkealle pelastamaan ikuiselta kuolemalta ne, jotka luottavat häneen (Joh. 3:14). Mooses vahvisti vanhan liiton eläinten verellä, kun taas Jeesus sinetöi uuden liiton vuodattamalla oman verensä (kts. Hepr. 9:11-22).

Daavid, Messias-kuninkaan esi-isä

Mooses ei kaikesta huolimatta ollut Messiaan esi-isä. Evankelista Luukas kuvaa Jeesuksen suvun aloittaen Adamista ja Matteus alkaen Abrahamista. [Jos tarkastellaan lyhyesti Luukkaan luetteloa, Aadam sai syntiinlankeemuksenjälkeen lupauksen, jonka mukaan ’ihminen’ polkisi rikki käärmeen pään. Aadamia seurasi Nooa. Nooan aikaan kerrotaan vedenpaisumuksesta, joka tuhosi jumalattoman ihmiskunnan. Nooa perheineen kuitenkin pelastui arkissa. Nooaa seurasi sitten Abraham. Mutta sekä Aadamista että Abrahamista alkavien sukuluettelojen] kunniakkain esi-isä on Juudan suvusta syntynyt kuningas Daavid.

Daavidin hahmo on avain kristinuskon ymmärtämiseen. Hän on hallitsija, josta Kristus-kuningas polveutui. Evankeliumeissa Jeesus kuvataan toistuvasti ”Daavidin poikana” tai ”Daavidin siemenenä”. Nimitykset ovat soveliaita, sillä Joosefin poikana (vaikkakaan ei fyysisesti) Jeesuksella oli oikeus Daavidin sukuun. Hän on myös Marian poika, jolta hän sai ihmisluontonsa sekä ihmisruumiinsa ja siten biologisen perimänsä Daavidin jälkeläisenä. Pyhä Paavali määrittelee Daavidin henkilöksi, josta pelastaja ihmisenä on lähtöisin. Hän kirjoittaa: evankeliumi on sanoma Jumalan Pojasta. ”Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme” (Room. 1:3-4).

Enkeli ilmestyi Marialle ja ilmoitti hänen lapsensa olevan kuninkaallista alkuperää: ”Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua” (Luuk. 1:31-33). Luukkaan tallentama lupaus löytyy 2. Samuelin kirjasta (7:12→). Sen mukaan Daavidin jälkeläinen perii iankaikkisen valtakunnan. Psalmista 109 voi lukea profetian, jonka mukaan tätä poikaa kutsutaan Daavidin Herraksi, siis jumalalliseksi. Jeesus itse selitti tämän profetian (kts. Matt. 22:41→ ).

Messias ja messiaaninen valtakunta

Kuten tiedetään, ’Kristus’ on kreikankielinen vastine heprean sanalle ’Messias’, ’voideltu’. Odotettu Messias olisi Jumalan lähettämä henkilö, joka perustaisi lopullisesti Jumalan valtakunnan.

Kristuksessa toteutuvat Jumalan lupaukset.

• Aadamin (jonka nimi tarkoittaa ihmistä) jälkeläisenä Jeesus on ”Ihmisen poika”, joka murskaa paholaisen vallan.
• Nooan tavoin hän rakentaa uuden liiton pelastavan arkin, kirkon, johon liitytään kasteella (vrt. 1. Piet. 3:20).
• Abrahamin tavoin hänestä tulee ”monien kansojen isä”, sillä hänen perustamansa uusi liitto kerää yhteen kaikkien kansojen ihmiset.
• Mooseksen tavoin hän johtaa, opettaa ja antaa uudelle liitolle jumalanpalveluselämän.
• Daavidin jälkeläisenä hän on luvattu kuningas, jonka valtakunta on ikuinen.

Evankeliumeissa Jeesus harvoin käytti sanaa ’kirkko’ kuvaamaan seuraajiensa yhteisöä. Sen sijaan hän puhui paljon Jumalan valtakunnasta. Sanoma Jumalan valtakunnasta (tai ”Taivaan valtakunnasta”) on Jeesuksen opetuksen ydintä. Hän aloittaa julkisen toimintansa julistamalla: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15). Evankeliumeissa Jeesus puhuu valtakunnasta vertauksin. Hän on tämän valtakunnan kuningas, mutta hänen valtakuntansa on enemmän kuin ajallinen. ”Sinä siis kuitenkin olet kuningas?”, Pilatus kysyi, ja Jeesus vastasi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta” (vrt. Joh. 18:33-38) Ristille kirjoitettiin Jeesuksen tuomion syy: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” (Joh. 19:19). Jeesuksen perustama uuden liiton yhteisö, Taivasten valtakunta, jota hän hallitsee kuninkaana, alkaa toteutua kirkossa.

**

Kysymys uskonnosta

”Sen tähden pyhä kirkolliskokous julistaa aluksi, että Jumala itse on osoittanut ihmiskunnalle sen tien, jota kulkien ihmiset häntä palvellen voivat tulla Kristuksessa pelastetuiksi ja autuaiksi. Uskomme, että tämä ainoa ja tosi uskonto on olemassa katolisessa ja apostolisessa Kirkossa, jolle Herra Jeesus antoi tehtäväksi levittää sitä kaikkien ihmisten keskuuteen sanoen apostoleille: ’Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28:19-20) (Vatikaanin II kirkolliskokous, Dignitatis humanae – Uskonnonvapaudesta)

Vuoropuhelu “uskontojen” välillä

Vaikka katolinen kristinusko ymmärtää olevansa on ainoa tosi uskonto, myös muissa uskonnoissa ajatellaan olevan “totuuden siemeniä” tai “säteitä”. Tämä luo osaltaan pohjan uskontojen väliselle vuoropuhelulle (dialogille).

”Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset. Taukoamatta se kuitenkin julistaa ja sen tuleekin julistaa Kristusta, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa” (Vatikaanin II kirkolliskokous, Nostra aetate – Kirkon suhteesta ei- kristillisiin uskontoihin, 2)

Dialogin päämäärä ei ole jokin yleinen synkretistinen (sekoittunut) uskonto. Tällainen olisi ristiriidassa sen kanssa, että on vain yksi Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, joka on perustanut kirkon mystiseksi ruumiikseen ja pelastuksen välttämättömäksi välineeksi.

”[K]irkko sovittaa itseensä apostolin sanat: “Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1 Kor. 9:16) ja lähettää lakkaamatta sananviejiä, kunnes uudet kirkot ovat täysin vakiintuneet ja kykenevät itsekin jatkamaan evankeliumin julistamista. Pyhä Henki näet pakottaa Kirkkoa yhteistyöhön, jotta Jumalan suunnitelma, jonka mukaan Kristus on asetettu pelastuksen alkulähteeksi koko maailmalle, toteutuisi tehokkaasti. Julistamalla evankeliumia Kirkko koettaa saattaa kuulijat uskoon ja uskon tunnustamiseen, valmistaa heidät kasteelle, vapauttaa heidät erehdyksen orjuudesta ja liittää heidät Kristukseen, jotta he rakkauden kautta kasvaisivat häneen aina täydellisyyteen saakka. Ponnistelullaan Kirkko saa aikaan sen, että se hyvä, minkä se löytää kylvettynä ihmisten sydämeen ja mieleen tai kansojen omiin kulttimenoihin ja kulttuureihin, ei suinkaan joudu hukkaan, vaan päinvastoin tervehtyy, jalostuu ja täydellistyy Jumalan kunniaksi, paholaisen häpeäksi ja ihmisen autuudeksi” (Vatikaanin II kirkolliskokous, Lumen Gentium – Kirkosta, 17)

**

Hengellinen elämä: Hyveiden abc – mitä hyveitä on olemassa?

Moni on kuullut puhuttavan hyveistä, mutta harvempi osaisi kertoa, mitä ne ovat. Hyveellä tarkoitetaan jotain hyvää ja pysyvää luonteenominaisuutta. Niin sanottuja päähyveitä ovat ymmärtäväisyys, oikeudenmukaisuus, urhoollisuus ja kohtuullisuus:

• Ymmärtäväisyys auttaa ihmistä erilaisissa tilanteissa tunnistamaan todellisen hyvän.

• Oikeudenmukaisuus auttaa antamaan jokaiselle sen, mikä itse kullekin kuuluu.

• Urhoollisuus auttaa toimimaan päättäväisesti vastoinkäymisissä.

• Kohtuullisuus hillitsee liiallista nautinnonhalua.

Näitä hyveitä kutsutaan myös inhimillisiksi hyveiksi. Ne ohjaavat ihmistä oikeaan suuntaan ja ovat koeteltuja hyvän elämän suuntaviivoja – jo antiikin filosofit tunsivat ne.

Inhimilliset hyveet tarvitsevat rinnalleen “yliluonnollisia hyveitä”: uskon, toivon ja rakkauden. Uskon, toivon ja rakkauden kautta ihminen saavuttaa lopullisen päämääränsä. Kun inhimilliset hyveet opastavat elämään oikein, yliluonnolliset hyveet ovat yliluonnollisen elämän perusta ja valaisevat inhimillisiä hyveitä. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta puhutaan lisää jatkokurssilla.

Hyveet kannattaa tuntea. Yhdessä Jumalan käskyjen kanssa ne ovat moraalisen elämän kestävät suuntaviitat.

”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja hyvältä kuuluvaa, tai missä on jokin hyve tai jotakin kiitettävää!” (vrt. Paavali vuonna 56 jKr. kirjeessään Filippiläisille, 4:8).

Ennen jatkokurssia hyveistä voi lukea lisää esimerkiksi Peter Kreeftin kirjasta Paluu hyveeseen. http://www.katolinenkirjakauppa.net/paluu-hyveeseen-peter-kreeft-p-823.html

Kuvat:

Flavitsky- Finding Moses: http://freechristimages.org/biblestories/birth_of_moses.html

Bouguerau – The Shepherd David

http://freechristimages.org/biblestories/david_and_goliath.html

https://commons.wikimedia.org/wiki/Annunciation#/media/File:Fra_Angelico_069.jpg