KIRKKOVUODEN 11. SUNNUNTAI – A 2026
Veljet ja sisaret, kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa, joka on katsonut seurakuntaamme laupeudella ja tehnyt meidät arvolliseksi Hänen nimensä kansaksi. Hänen uskollisuutensa ansiosta tämä kirkko on saanut nähdä monien ihmisten saavan taivaan lahjoja.
Kaksi viikkoa sitten vietimme seurakuntamme juhlaa, jolloin katekismuslapsemme saivat ensikommuunionsa. Kääntymyksiäkin on tapahtunut, ja tänään pieni Vivian saa kasteen lahjan.
Psalmi antaa meille tämän saarnan mietiskelyn aiheen: “Me olemme Hänen kansansa: Hänen laitumensa lampaat.”
Tämä on julistus, joka määrittelee asemamme Jumalan ja ihmisten edessä, ohimenevän ajan ja Jumalan iankaikkisuuden välillä. Julistamme kuuluvamme Jumalalle.
Tässä käytetty sana on kuitenkin kansa. Se tarkoittaa, että tämä kuuluminen ei ole luonteeltaan yksilöllistä, vaan yhteisöllistä.
Pyhän Kolminaisuuden juhlana opetin tässä, että Jumala ykseydessään on yhteisöllinen. Hän heijastaa tätä yhteyttä ihmiselämässämme tekemällä meidät kaikki riippuvaisiksi isästä ja äidistä, jotka muodostavat perheen.
Veljet ja sisaret, tämän yhteisöllisen luonteensa Jumala välitti myös Israelille. Hän teki heistä pyhän kansan, joka perustui Abrahamille annettuun lupaukseen, joka oli tunnistettavissa kahdentoista heimon kautta ja joka oli sidottu Mooseksen tuomaan liittoon.
Mutta tiedämme, että kun tämän prosessin oli tarkoitus täyttyä luvatun Messiaan kautta, juutalaiset hylkäsivät Jumalan Pojan. Samoin tekivät heidän pappinsa ja johtajansa. Kristus hylättiin Keisarin hyväksi, kun julistettiin: “Meillä ei ole muuta kuningasta kuin Keisari.”
Näin se pitkä teokratia, joka hallitsi valittua kansaa, kumottiin. He sylkivät Häntä ja kääntyivät pois.
Mutta Vanhassa testamentissa näemme jatkuvan esimerkin siitä, että nuorempi veli ottaa vanhemman veljen esikoisoikeuden, kuten Eesau ja Jaakob. Näimme myös nuoremman Joosefin johtavan Jaakobin vanhempia poikia, ja nuoren Samuelin voideltavan veljiensä yli.
Näin mysteeri täyttyy. Kristus kutsuu Israelia, mutta se kääntyy pois epäjumalanpalvelukseen. Silloin Kristus muodostaa uuden kansan Jessen vanhoista juurista.
Hän kutsuu nämä kaksitoista, kuten tämän päivän evankeliumissa luimme. Tämä merkitsee uuden pappeuden linjan alkua, erillisenä leeviläisestä järjestyksestä.
Juuri näille kahdelletoista Hän opettaa huolellisesti Jumalan valtakunnan mysteeriä. Hän antaa heille vallan jatkaa pelastustyötään maan päällä.
Hän teki Pietarista sijaisensa maan päällä ja palautti näin Daavidin teokratian. Kristus on Kuningas, mutta kuninkaat ovat aina käyttäneet valtaa maan päällä Herran nimessä. Vertauskuvallisesti avaimet ja valtikka annettiin vanhoille kuninkaille.
Näin Pietarille annetaan avain puhua Herran nimessä: se, minkä hän sitoo maan päällä, on sidottu taivaassa, ja se, minkä hän päästää maan päällä, on päästetty taivaassa.
Juuri näille miehille uskotaan Kirkon sakramentti hoidettavaksi. Siksi on siunaus, että meillä on tähän tarkoitukseen vihitty palvelija.
Apostolien kautta olemme apostolinen Kirkko, perustettu Kristuksen päälle apostolien palvelutyön kautta.
Vivian pyrkii tänään tulemaan osaksi Jumalan kansaa. Tämä tarkoittaa, että hän astuu todellisuuteen, joka on ajan alkua vanha.
Hän astuu Abrahamille luvattuun kansaan, joka käsittää monia kansoja. Hän astuu Aaronin, ylimmäisen papin, alulle panemaan pappiskansaan, jonka Kristus, Voideltu, on saattanut täydellisyyteen.
Kasteen kautta Vivianista tulee osa Jumalan kansaa. Hän tekee liiton Jumalan kanssa ja tulee Jumalan lapseksi.
Hänet voidellaan kuninkaaksi, papiksi ja profeetaksi. Tämä osoittaa, että hän jakaa Daavidin Pojan, Kristuksen Ylimmäisen Papin, ja Jeesuksen, viimeisen profeetan, lahjat — Hänen, joka on lähetetty julistamaan meille Korkeimman salaisuuden.
Hänelle annetaan voiton liekehtivä soihtu, mikä osoittaa, että hän kuuluu valoon. Hänet puetaan valkoiseen vaatteeseen merkkinä hänen avioliitostaan Kristuksen kanssa. Näin hänestä tulee Jumalan tytär ja Kristuksen iankaikkisen valtakunnan perillinen.
Hänestä tulee kuninkaallinen pappi, joka julistaa ja puolustaa kansaa, jonka kanssa hänet on naitettu.
Veljet ja sisaret, muistakaa kasteenne. Muistakaa, että olette valinneet kuulua Jumalan kansaan.
On totta, että synnytte maalliseen kansaan. Lain ja rakkauden velvoittamina meidän tulee puolustaa kansaamme ja työskennellä ahkerasti niiden hyväksi, jotka Kaitselmus on asettanut tiellemme kanssakansalaisina.
Mutta meidän on myös muistettava, että lopullinen kansalaisuutemme on Jumalan kaupungissa.
Maallinen kaupunki ja taivaallinen kaupunki ovat kaksi eri kaupunkia. Ne voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa vain silloin, kun olemme itse vaarantuneet.
Muistakaa kuitenkin, että toisen päämääränä on antaa meille ohimenevät hyvyydet, ja toisen antaa meille elämä ja iankaikkinen elämä.
Ottakaamme siis oppia vanhemmasta veljestämme uskossa. Vaikka hänellä oli lupauksen ja liiton alku, hän kuitenkin hylkäsi sen ja takertui Keisariin ja maailmaan.
Mekin voimme olla lupauksen sisällä ja silti ahneuden ja tyhmyyden vuoksi myydä esikoisoikeutemme lautasellisesta puuroa vatsamme tyydyttämiseksi.
Tehkäämme tänään juhlallinen uskon teko pysyäksemme uskollisina taivaalliselle Isällemme. Eläkäämme Kirkon yhteydessä: Hänen sijaisensa maan päällä, paavi Leo XIV:n, hiippakuntamme piispan ja paikallisen seurakunnan kirkkoherran alaisuudessa.
Näin pysymme tunnistettavassa ruumiissa, joka polveutuu Jumalan sydämestä apostolien kautta.
XI ORDINARY SUNDAY – A 2026
Brothers and sisters, I thank God Almighty, who has looked upon our parish with mercy and has made it possible for us to be a people worthy of His name. Through His fidelity, this very church has seen many people receive the gifts of heaven.
Two Sundays ago, we celebrated the feast of our parish, during which our young catechism children received their First Communion. Conversions have also occurred here, and today little Vivian will receive the gift of baptism.
The Psalm gives us the theme of our meditation during this sermon: “We are His people, the sheep of His flock.”
This is an affirmation that declares our standing before God and man, between our passing time and the eternity of God’s time. We declare that we belong to God.
However, the word used here is “people,” which means that this belonging is not individualistic in nature, but communal.
On the feast of the Blessed Trinity, I taught here that God, in His oneness, is communal. He reflects this communion in our human life by making us all dependent on a father and a mother, who form a family.
Brothers and sisters, this communal nature of God was also communicated by God to Israel. He made them a holy people, founded upon the promise made to Abraham, recognizable through the twelve tribes that constituted the people, and bound by the covenant introduced by Moses.
But we know that when this process was to be fulfilled by the promised Messiah, the Jews rejected the Son of God, together with their priests and leaders. Christ was rejected in favor of Caesar, as they proclaimed: “We have no king but Caesar.”
Thus, the long theocracy that governed the chosen people was abolished. They spat upon Him and turned away.
But we have seen a constant example in the Old Testament: the younger brother takes the birthright of the older brother, as in the case of Esau and Jacob. We have seen the younger Joseph leading the older sons of Jacob, and young Samuel being anointed over his brothers.
Thus, the mystery is fulfilled. Christ calls Israel, but she turns away toward idolatry. So Christ forms a new nation from the old roots of Jesse.
He calls the Twelve, as we read in today’s Gospel. This marks the beginning of a new line of priesthood, distinct from the Levitical order.
It is to these Twelve that He carefully teaches the mystery of God’s kingdom. He gives them the power to continue His mission of salvation on earth.
He made Peter His Vicar on earth, thereby restoring the Davidic theocracy. Christ is King, but kings have always exercised authority on earth in the name of the Lord. Symbolically, the keys and the scepter were given to the old kings.
Thus, Peter is given the key to speak in the name of the Lord: whatever he binds on earth is bound in heaven, and whatever he looses on earth is loosed in heaven.
It is to these men that the sacrament of the Church is handed over as its stewards. This makes it a blessing to have an ordained minister who serves this purpose.
It is through the apostles that we are an apostolic Church, founded upon Christ through the ministry of the apostles.
Today, Vivian seeks to become part of the people of God. This means that she will enter into a reality that is as old as time.
She enters into the promised nation made to Abraham, which comprises many nations. She enters into the priestly nation begun by Aaron, the high priest, and brought to perfection by Christ, the Anointed One.
By baptism, Vivian becomes part of God’s people. She enters into a covenant with God and becomes a child of God.
She is anointed king, priest, and prophet. This shows that she shares in the gifts of the Son of David, Christ the High Priest, and Jesus, the last prophet sent to us to proclaim the mystery of the Most High.
She is handed the flaming torch of victory, showing that she belongs to the light. She is vested with a white robe, marking her marriage with Christ. Thereby, she becomes a daughter of God and an heir to Christ’s eternal kingdom.
She becomes a royal priest who proclaims and defends the nation into which she is married.
Brothers and sisters, remember your baptism. Remember that you have chosen to be part of God’s nation.
It is true that you are born into an earthly nation. By law and charity, we ought to defend our nation and work hard for the good of those whom Providence has placed on our path as fellow citizens.
But we must also remember that our ultimate citizenship is in the City of God.
The earthly city and the heavenly city are two different cities. They can only be in conflict when we ourselves are compromised.
Remember that one has the goal of giving us passing goods, while the other gives us life and eternal life.
Let us therefore learn from our elder brother in faith. Although he had the beginning of the promise and the covenant, he nevertheless abandoned it and clung to Caesar and the world.
We, too, can be inside the promise and, due to greed and foolishness, sell our birthright for a plate of porridge to satisfy our stomach.
Let us make today a solemn act of faith: to remain faithful to our heavenly Father and to live in the communion of the Church, under the care and guidance of His Vicar on earth, Pope Leo XIV; our diocese, led by the bishop; and the local parish, led by the parish priest.
In this way, we remain part of a recognizable body descending from the heart of God through the apostles.
KIRKKOVUODEN 12. SUNNUNTAI – A 2026
“Nyt kuulen monien kuiskivan: ‘Näettekö, kauhua kaikkialla!’ ‘Antakaa ilmi!’ ‘Annetaan hänet ilmi!’ Jopa ystävät vaanivat heikkoa hetkeäni: ‘Ehkä saamme houkutelluksi hänet ansaan! Silloin hän on vallassamme, ja totisesti me kostamme!’”
Veljet ja sisaret, kuka tässä seurakunnassa ei olisi kuullut, että yksi lopun aikojen merkeistä on kansojen yleinen luopumus?
Tämä lause – tai oikeammin huudahdus – epätoivoiselta veljeltämme ja profeetalta Jeremialta osoittaa, että massiivinen luopumus on toistuva tapahtuma maailmanhistoriassa.
Luopumus ei kuulu eettisen moraalin rikkomuksiin, vaan se on rikkomus Jumalaa vastaan, ja siten synti.
Toivon, että ymmärrämme etiikan ja moraaliteologian eron.
Eettisen arvon lähde on universaali käsityksemme oikeasta ja väärästä, jota kutsumme omaksitunnoksi. Modernina aikanamme se on kodifioitu tieteenalaksi, josta on tullut moraalinen auktoriteetti yhteiskunnassamme – sairaaloissa, parlamenteissa, kodeissa ja jopa kirkoissa.
Me olemme eettisen moraalin suunnittelijoita. Moraaliteologia sen sijaan saa alkunsa Jumalasta, joka on ehdoton lainsäätäjä ja tuomari.
Kun teko äänestetään yleisesti moraalisesti tuomittavaksi, siitä tulee rikos, jota voidaan rangaista lain mukaan, jonka itse päätämme.
Kun joku kohtaa rangaistuksen, jota emme itse asettaneet, kutsumme sitä epäonneksi tai karmaksi.
Luopumus ei modernissa maallisessa yhteiskunnassamme ole rikos eikä rangaistuslain alainen. Mutta luopumus Jumalan lain edessä on synti, ja siitä rangaistaan iankaikkisella kurituksella – helvetillä.
Veljet ja sisaret, on hyvä joskus katsoa katolisen kirkkomme katekismusta selvyyden vuoksi.
Usko ei ole ainoa vaatimus taivaaseen pääsemiseksi. Myös rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan on tarpeen.
Tästä syystä mikä tahansa teko, joka on vastoin Jumalan tahtoa, on synti. Jumala voi antaa sen anteeksi, jos kadumme, tai rangaista siitä, jos olemme itsepäisiä.
Synti on todellisuus, joka syntyy, kun ihminen tai enkeli toimii Jumalan tahtoa vastaan.
Muistakaa Isä meidän -rukous: “Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.”
Jumala viestii tahtonsa meille kirjoittamalla sen sydämiimme – omaantuntoomme – ja järkemme välityksellä.
Tällä tavoin kykenemme tekemään yhteistyötä ja elämään Hänen tahtoaan toteen ymmärryksen ja rakkauden, eli rakkaudentyön, kautta.
Sana “omatunto” välittää itsessään tämän todellisuuden: con-scientia. Se tarkoittaa, että se, mitä pidämme järkevänä tai oikeana, on jaettua toisen tahdon kanssa.
Emme siis ole tieteen, järjen tai oikeudenmukaisuuden ainoita lainsäätäjiä. Tämä totuus on jaettua Jumalan kanssa, joka on sen alkulähde.
Synti tapahtuu, kun rikomme tämän jaetun totuuden niin, että ainoastaan oma tahtomme jää voimaan.
Tämä on mahdollista, koska mekin olemme Luojamme kaltaisia, lahjoitettuina järjellä ja tahdolla.
Kykenemme käsittämään mahdollisuuksia. Mekin olemme luovia. Voimme tuoda uusia todellisuuksia olemassa olevaan todellisuuteen, rakastaa tätä uutta todellisuutta omanamme ja takertua siihen.
Kun Jumalan tahto asettuu meidän ja luomamme todellisuuden välille, yritämme neuvotella Jumalan kanssa. Kun Jumala pysyy muuttumattomana tahdossaan, meidän on tehtävä valinta.
Veljet ja sisaret, valinta, jonka teemme Jumalan kanssa käydyn kamppailun jälkeen, määrittää sen, mitä meistä tulee: kääntyneitä Jumalan puoleen vai kääntyneitä itseemme.
Kun päätämme, alistummeko Jumalan totuudelle vai omallemme, kaksi asennetta tulee kyseeseen: nöyryyden hyve, joka on todellista voimaa, tai ylpeyden pahe, joka näyttää voimalta mutta on todellisuudessa pahuuden ruokkimaa heikkoutta.
Koska Jumala on luonteeltaan muuttumaton, Hänen tahtonsa pysyy ikuisesti. Neuvottelun lopussa jonkin tahdon on voitettava.
Kun valitsemme itsemme Jumalan sijaan, olemme tehneet syntiä.
Jokainen kiusaus sisältää tämän neuvottelun – tämän omantunnon kamppailun kahden tahdon välillä.
Mitä enemmän käännymme oman, rajallisen tahtomme puoleen, sitä enemmän erkanemme Jumalan asettamasta jaetusta totuudesta. Tämä johtaa lopulta omantunnon tuhoutumiseen ja luontomme vääristymiseen.
Tällaista ihmistä voisimme kutsua turmeltuneeksi.
Mitä enemmän alistamme itsemme Jumalan tahdolle, sitä enemmän osallistumme luomistyöhön. Silloin valaistumme yhä enemmän, kunnes olemme täysin yhdistyneitä ja jumalallistettuja Hänessä.
Ihminen on samanaikaisesti yksilö ja yhteisön osa.
Pietari on ihminen. Tämä tarkoittaa, että Pietari on olemassa henkilönä, mutta myös osana yhteisöä.
Kun me yhteisesti irrottaudumme Jumalan totuudesta ja tahdosta, saatamme aikaan sen kauhun, jota profeetta Jeremia itkee.
Veljet ja sisaret, ei olisi väärin sanoa, että elämme tänä päivänä samaa kauhua.
Jumala työnnetään ulos omasta kaupungistaan ja korvataan humanismilla. Hänen lakinsa tulee tabuksi, kun etiikasta ja suvaitsevaisuudesta tehdään dogma.
Kesäkuu on perinteisesti pyhitetty Pyhälle Sydämelle, jota juhlimme kuukauden alussa, sekä Johannes Kastajalle, jonka juhlaa kutsumme nyt juhannukseksi.
Pyhä Sydän opettaa meitä oppimaan Jumalan Pojalta, joka on nöyrä ja sydämeltään lempeä, kuuliainen kuolemaan asti – minkä Hänen lävistetty sydämensä todistaa.
Johannes Kastaja opettaa meille nöyryyttä: “Hänen on tultava suureksi, minun on käytävä pienemmäksi.”
Tämä tarkoittaa: tapahtukoon Jumalan tahto, ei meidän.
Mutta nöyryyden sijaan kesäkuu tunnetaan nykyään Pride-kuukautena.
En tuomitse ketään, mutta voin kutsua kaikkia kääntymykseen ja nöyryyteen Jumalan edessä.
Ylpeyden – tai “oma kehoni, oma oikeuteni” -ajattelun – systeeminen ongelma on siinä, että se sulkee tietoisesti sydämen jumalalliselta totuudelta.
Se alkaa epäilyksestä: emme voi luottaa kirkkoon. Moraaliteologian on täytynyt muotoutua aikansa kulttuurisen patriarkaatin vaikutuksesta. Kirkko on korruptoitunut. Teologian täytyy olla progressiivista.
Tai se alkaa agnostisuudesta: emme voi olla varmoja. Sinun totuutesi, minun totuuteni.
Missä tahansa muodossa lainsäätäjänä pysyy ihminen, ei Jumala. Silloin yhteys Jumalaan torjutaan.
Ei ole mitään suurempaa kuin Jumalan armo. Ainoa este on ylpeyden aiheuttama katkos Jumalan armosta.
Syntinen kamppailee syntinsä kanssa. Kun hän väsyy syyllisyyteen, hän luo toisen tien: hän torjuu, ei Jumalaa itseään, vaan Jumalan tahdon oman tahtonsa hyväksi.
Hän oikeuttaa kurjuutensa, kutsuu sitä osaksi suunnitelmaa ja julistaa sen lopulta laiksi.
Näin jopa Jumalan temppelissä hänen keksimänsä totuus tulee uudeksi laiksi ja uudeksi totuudeksi.
Tämä on itsepäisyyttä.
Jumala katsoo tätä tragediaa ja odottaa paluutamme järkevyyteen nöyryyden kautta, niin kuin profeetta huutaa: “Kuulen monien kuiskeet: ‘Näettekö, kauhua kaikkialla!’ ‘Antakaa ilmi!’ ‘Annetaan hänet ilmi!’”
Elämmekö tällaista aikaa?
Vastaus, pelkäänpä, on kyllä.
Kristinusko kasvoi nopeasti länsimaissa, ja näimme kristillisten kuninkaiden ja katolisten kansakuntien syntyvän.
Tänä päivänä näemme systemaattisen muutoksen, joka alkoi kehittyä valistuksen filosofiasta. Se synnytti vallankumoukset ja kauheat sodat, joita näimme kristillisten kuninkaiden keskuudessa, sekä papiston marttyyriuden ja kirkon omaisuuden ryöstämisen.
Näimme maallisten kansakuntien syntymisen, jotka olivat yhä vihamielisempiä kirkkoa ja Jumalaa kohtaan. Näimme keinotekoisen ristiriidan luomisen Jumalan ja tieteen välille sekä tieteen ja teknologian – pragmaattisen materialismin – korottamisen sivilisaation moottoriksi.
Kuin tämä ei olisi riittänyt, naiseuden vääristyminen jatkui samaan tahtiin. Lopulta seurasi perheen hajoaminen, niin että jokainen tavoittelee vapautta, joka erottaa hänet siitä yhteydestä, jonka Luojamme on meille lahjoittanut – siitä yhteydestä, jossa koemme rakkautta ja luottamusta.
Olemme sen sijaan tulleet valtion orjiksi, työläisiksi, jotka pitävät kapitalismin koneiston pyörimässä.
Pride-kuukausi päättyy niin, että muutamat ihmiset – ihmiset, joita emme koskaan näe – rikastuvat ja vahvistuvat entistä enemmän. Samaan aikaan köyhä syntinen, joka osallistui kulkueeseen vailla lämpimiä vaatteita ja tanssi alasti koko päivän, palaa kotiin sairaampana ja särkyneempänä.
Maallinen järjestelmämme heijastaa enemmän alamaailmaa kuin Jumalan valtakunnan kunniaa, ja olemme tyytyväisiä siihen.
Useimmat kirkot aikanamme saarnaavat enemmän ihmisen kunniaa kuin Jumalan kunniaa. Syntiä ei soviteta, vaan se ymmärretään ja hyväksytään jopa omissa kirkoissamme.
Olemme alkaneet hävetä evankeliumia ja suosimme muita, mukavampia aiheita sen sijaan, että kohtaisimme uskon massiivisen rapautumisen – jopa kastettujen keskuudessa.
Tämä on Jumalan yhteisen tuomitsemisen kauhu: luopumus.
Evankeliumi toimii varoituksena teille, jotka edelleen uskotte ja haluatte pelastaa muita, niin kuin Abraham pyrki pelastamaan sukulaisensa, jotka asuivat Sodomassa ja Gomorrassa ennen niiden tuhoa.
“Jeesus sanoi apostoleilleen: ‘Älkää pelätkö ihmisiä. Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.’”
Viisauden alku on Jumalan pelko.
Kun meissä on Jumalan pelko, tulemme nöyriksi ja säilytämme Luojamme asettaman suhteen. Omatuntomme pysyy terveenä, ja rakkautemme loistaa kirkkaammin.
Meistä tulee jaloja. Kaupunkimme rakennetaan uudelleen. Viini virtaa. Musiikki ja tanssi palaavat. Harvemmat sairaudet kohtaavat meitä, ja nuoremme hymyilevät ja näyttävät jälleen nuorekkailta.
Meillä on lapsia, jotka huolehtivat meistä, kun ikä tulee, ja jotka jatkavat Jumalan työtä, jonka olemme aloittaneet.
Niin, veljet ja sisaret, olkaamme laupiaita – ja saatamme vielä pelastaa kaupunkimme.
Mutta laupeus ei tarkoita hiljaisuutta totuuden edessä.
Kristus kutsuu meitä todistamaan Hänestä ihmisten edessä, aivan kuten Hän itse todisti Isästä maailmalle.
Tämä todistus ei koostu ainoastaan sanoista, vaan myös uskollisuudesta sille totuudelle, jonka Hän on uskonut kirkolleen.
Olla Kristuksen todistaja meidän aikanamme merkitsee myös sitä, että puolustamme rohkeasti niitä arvoja, jotka Hän on meille jättänyt: ihmiselämän pyhyyttä, avioliiton ja perheen arvoa, siveyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta, totuutta ja Jumalan kunniaa.
Emme saa antaa yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen paineen tai kulttuuristen muotivirtausten määrätä sitä, mitä uskomme tai opetamme.
Kristitty ei elä enemmistön hyväksynnän varassa, vaan Jumalan totuuden varassa.
Herra sanoo meille tänään: “Älkää pelätkö ihmisiä.”
Pelko on usein se voima, joka saa meidät vaikenemaan silloin, kun meidän pitäisi puhua, tai mukautumaan silloin, kun meidän pitäisi pysyä uskollisina.
Mutta jos Jumala on meidän puolellamme, ketä meidän tarvitsee pelätä?
Se, joka tunnustaa Kristuksen ihmisten edessä, saa kerran kuulla Kristuksen tunnustavan hänet Isänsä edessä.
Pyytäkäämme siis nöyryyden armoa, jotta Jumalan tahto olisi meidän tahtomme.
Pyytäkäämme myös rohkeuden armoa, jotta voisimme iloiten ja pelkäämättä todistaa Kristuksesta maailmassa.
Aamen.
XII ORDINARY SUNDAY – A 2026
“I hear the whisperings of many: ‘Terror on every side! Denounce him! Let us denounce him!’”
All those who were my friends are watching for any misstep of mine.
“Perhaps he will be trapped; then we can prevail and take our vengeance on him.”
Brothers and sisters, who in this congregation has not heard that one of the signs of the end times will be the general apostasy of the peoples?
This phrase — or rather, this exclamation — from our despairing brother and prophet Jeremiah indicates that massive apostasy is a recurring event in the history of our world.
Apostasy does not fall under crimes against ethical morality. Rather, apostasy falls under crimes against God, and is therefore sin.
I hope we understand that there is a difference between ethics and moral theology.
The source of ethical value comes from our universal understanding of right and wrong, which we call conscience. In our modern era, this has been codified as a discipline that has become a moral authority applied throughout our society today — in hospitals, parliaments, homes, and even in churches.
We are the designers of ethical morality, while moral theology originates from God, who is the absolute legislator and judge.
When an action is generally voted morally unacceptable, it becomes a crime punishable according to whatever law we decide upon.
And when someone faces a punishment that we did not impose, we call it misfortune or karma.
Apostasy in our modern secular society is neither a crime nor punishable by the penal code. However, apostasy under the law of God is a sin, punishable by eternal chastisement — hell.
Brothers and sisters, it is good sometimes to look to the Catechism of our Catholic Church for clarity.
Faith is not the only requirement to reach heaven; charity toward God and neighbor is also necessary.
This is why any action that goes against God’s will constitutes a sin, which God can forgive if we are contrite, or punish if we are obstinate.
Sin is a reality that arises when a human or angel acts against the will of God.
Remember the “Our Father” prayer: “Thy will be done on earth as it is in heaven.”
God communicates His will to us by engraving it on our hearts — our moral conscience — and through our reasoning.
In this way, we are able to collaborate with and live out His will through understanding and love, that is, charity.
The word “conscience” already conveys this reality: con-science, meaning that what we understand or judge as reasonable is shared with another will.
We are not, then, the sole legislators of science, rationality, or justice. It is shared with God, its origin.
Sin occurs when we break that shared truth so that only our own will stands.
This can happen because we, too, are like our Maker, endowed with intelligence and will.
We are capable of conceiving possibilities. We, too, are creative.
We can introduce new realities into the existing one, love this new reality as our own, and cling to it.
When the will of God comes between us and the reality we have created, we try to negotiate with God. And when God remains unchanging in His will, we are forced to make a choice.
Brothers and sisters, the choice we make after wrestling with God determines what we become: turned toward God, or turned toward ourselves.
In deciding whether to submit to God’s truth or to our own, two dispositions come into play.
The first is the virtue of humility, which is true strength.
The second is the vice of pride, which appears to be strength but is in fact weakness fueled by wickedness.
Since God is unchangeable by nature, His will remains forever. At the end of any negotiation, one will must prevail.
And when we choose ourselves over God, we have sinned.
Every temptation contains this negotiation — this struggle of conscience between the two wills.
The more we turn toward our own limited will, the more we separate ourselves from the shared truth established by God. This leads eventually to the destruction of conscience and the distortion of our nature.
Such a person, we might say, becomes corrupted.
The more we submit ourselves to God’s will, the more we collaborate in creation, becoming ever more illuminated until we are fully united with and divinized by Him.
Man is both individual and collective.
Peter is human — meaning Peter exists as a person, but also as part of a collective.
When we collectively unplug from God’s truth and will, we bring about the horror for which the prophet Jeremiah cries out.
Brothers and sisters, it would not be out of place to say that we are living through that same horror today.
God is pushed out of His own city and replaced by humanism.
His law becomes taboo, while ethics and tolerance become dogma.
The month of June is traditionally dedicated to the Sacred Heart, which we celebrated at the beginning of the month, and also to St. John the Baptist, whose feast we now call Juhannus.
The Sacred Heart teaches us to learn from the Son of God, who is meek and humble of heart, obedient even unto death — as His pierced heart testifies.
St. John the Baptist teaches us humility: “He must increase, and I must decrease.”
This means: God’s will be done, not our own.
But in place of humility, June is now known as Pride Month.
I do not condemn anyone, but I can call all to repentance through humble conversion to God.
The systemic problem with pride — or with “my body, my right” — lies in the fact that it consciously blocks the heart from divine truth.
It begins with skepticism: We cannot trust the Church. Moral theology must have been shaped by the cultural patriarchy of its time. The Church is corrupt. Theology must be progressive.
Or it begins with agnosticism: We cannot be sure. Your truth, my truth.
In any form, the legislator remains man, not God, and communion with God is rejected.
There is nothing greater than the mercy of God. The only obstacle is the rupture from God’s mercy caused by pride.
The sinner struggles with his sin. When he grows tired of the guilt, he creates another path: blocking not God Himself, but God’s will, in favor of his own.
He justifies his misery, calls it part of the plan, and then publishes it as law.
So even in the temple of God, his invented truth becomes the new law, the new truth.
This is obstinacy.
God watches such tragedy and waits for our return to sanity through humility, as the prophet cries: “I hear the whisperings of many: ‘Terror on every side! Denounce him! Let us denounce him!’”
Are we living in such a time?
The answer, I am afraid, is yes.
Christianity grew rapidly in the West, and we saw the rise of Christian kings and Catholic nations.
Today we see a systematic change that began developing from Enlightenment philosophy. It gave rise to the revolutions and terrible wars we witnessed among Christian kings, along with the martyrdom of priests and the seizure of Church property.
We saw the birth of secular nations increasingly hostile to the Church and to God.
We saw the manufactured conflict between God and science, and the exaltation of science and technology — pragmatic materialism — as the engine of civilization.
As if that were not enough, the distortion of womanhood continued in step, and finally came the breakdown of the family.
Each person now pursues a freedom that separates them from the union granted to us by our Creator — the very union from which we experience love and trust.
We have instead become slaves of the state, workers feeding the engine of capitalism.
Pride Month ends with a handful of people — people we never see — growing richer and more powerful.
Meanwhile, the poor sinner who marched in the parade without warm clothes, dancing naked all day, goes home sicker and more broken.
Our secular system reflects the underworld more than the glory of God’s kingdom, and we are content with it.
Most churches in our time preach the glory of man more than the glory of God.
Sin is not atoned for, but rather understood and embraced within our own churches.
We have become ashamed of the gospel and prefer other, more comfortable topics rather than address the massive decline of faith — even among the baptized.
This is the terror of the collective denouncing of God: apostasy.
The gospel serves as a warning to you who still believe and wish to save others, as Abraham sought to save his kin living in Sodom and Gomorrah before their destruction.
“Jesus said to the Twelve: ‘Fear no one. Do not be afraid of those who kill the body but cannot kill the soul; rather, be afraid of the One who can destroy both soul and body in Gehenna.’”
The beginning of wisdom is the fear of God.
When we hold the fear of God, we become humble, and we preserve the relationship established by our Maker.
Our conscience remains sound, and our charity shines brighter.
We will become noble. Our cities will be rebuilt. Wine will flow. Music and dancing will return. Fewer diseases will befall us, and our young will smile and look youthful again.
We will have children who will care for us and carry on the work of God that we have begun.
So, brothers and sisters, let us be merciful — and we may yet save our city.
But mercy does not mean silence in the face of truth.
Christ calls us to bear witness to Him before men, just as He Himself bore witness to the Father before the world.
This witness consists not only in our words, but also in our fidelity to the truth that He has entrusted to His Church.
To be a witness of Christ in our time also means to courageously defend the values that He has handed down to us: the sanctity of human life, the dignity of marriage and the family, chastity, justice, mercy, truth, and the glory of God.
We must not allow public opinion, political pressure, or changing cultural fashions to determine what we believe or teach.
The Christian does not live by the approval of the majority, but by the truth of God.
Our Lord says to us today: “Do not be afraid of men.”
Fear is often the force that causes us to remain silent when we should speak, or to conform when we should remain faithful.
Yet if God is for us, whom shall we fear?
The one who acknowledges Christ before men will one day hear Christ acknowledge him before His Father in heaven.
Let us therefore pray for the grace of humility, so that God’s will may become our will.
Let us also pray for the grace of courage, so that we may joyfully and fearlessly bear witness to Christ in the world.
Amen.