Veljet ja sisaret, tänään vietämme kirkkovuoden 14. sunnuntaita tavallisessa ajankohdassa sekä heinäkuun ensimmäistä sunnuntaita. Katolisessa kirkossamme jokaisella kuukaudella on erityinen hartaus, joka auttaa meitä keskittymään Kristuksen Lunastajan salaisuuksiin. Viime kuukausi oli omistettu Pyhän Sydämen hartaudelle, josta opimme nöyryyttä, joka on ylpeyden vastavoima. Tiedämme, että ylpeys on tappavimmista paheista, sillä se sulkee mielen ja sydämen katumukselta ja lopulliselta kääntymykseltä Jumalan puoleen.
Heinäkuussa meidät kutsutaan suuntaamaan hartautemme Herramme Kalliiseen Vereen. Tämän Kalliin Veren kautta meidät on lunastettu. Herramme syytettiin väärin perustein, häpäistiin julkisesti ja raahattiin aukiolle, jossa Häntä ruoskittiin julmasti, kruunattiin piikkisellä kruunulla, naulittiin ristille ja vielä kuoleman jälkeenkin lävistettiin. Näiden kidutuksen vaiheiden läpi Hänen verensä virtasi, ja Hän tahtoi, että kärsimystensä — verensä — kautta meillä olisi mahdollisuus elää. Hänen verensä tuli kalliiksi hinnaksi, joka maksettiin, jotta meidät pelastettaisiin synnin ja häpeän orjuudesta.
Veljet ja sisaret, Jeesuksen, Jumalan Pojan, toteuttama lunastustyö avaa mahdollisuuden, joka tarjotaan kaikille, mutta joka soveltuu ainoastaan siihen henkilöön, joka vapaaehtoisesti avautuu sille. Tämä tarkoittaa, että joidenkin kristittyjen usein toistama väite — ”me kaikki olemme pelastettuja, Kristus on kuollut kaikkien puolesta” — ei ole se, mitä kirkko uskoo ja opettaa. Uskomme, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta, mutta Hänen lunastustyönsä ansiot sovelletaan henkilöön ainoastaan, jos hän vapaaehtoisesti avautuu niille — uskon ja rakkauden kautta.
Tämä tarkoittaa, että pelastustyön on edeltävä uskon teko, jota sitten ylläpidetään rakkaudella. Usko saadaan kasteen kautta — sakramentin, joka merkitsee sielun ja lahjoittaa uskon. Usko on myös vakaumus, jonka tunnustamme konkreettisesti uskontunnustuksessa, mikä tarkoittaa, että kirkon opetuksen uskominen ei ole valinnaista — se on olennainen pelastuksen ehto. Kirkon opetuksiin kuuluvat moraaliteologia, sosiaalinen opetus ja hengellinen teologia.
Toinen lukukappale osoittaa meille tien, joka puhuttelee tilannettamme: ”Te ette elä lihan vallassa vaan Hengen vallassa, koska Jumalan Henki asuu teissä.” (Room. 8:9) Useimmat meistä voivat samaistua tilaan, jossa olemme kastettuja ja meissä asuu Jumalan Henki, mutta kamppailemme silti lihan kanssa. Sama lukukappale muistuttaa meitä, että emme ole lihan velallisia, ja että se, joka elää ainoastaan lihalle, kuolee lihan mukana. On hyvä huomata, että Pyhä Paavali käyttää ilmausta ”emme ole lihan velallisia.”
Tämä ilmaus on hyvin osuva, sillä se kuvaa tarkemmin aikuisen kristityn tilaa, joka tietää, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mutta on tullut tilanteeseen, jossa tietyt käyttäytymismallit tarjoavat lohtua ruumiille. Koska ruumiimme on omamme, haluamme luonnostaan antaa sille, mitä se vaatii, jotta voimme nauttia siihen liittyvästä lohdusta. Tämä dilemma tekee meistä tosiasiassa velallisia, kun alamme uskoa, että onnellisuutemme ja rauhamme riippuvat lihalle antamastamme lohdusta tai mukavuudesta.
Mieli on kuitenkin tietoinen siitä, että lihan liiallinen hemmottelu maksaa: se luo riippuvuutta ja addiktiota. Liika mukavuus tylsyttää hengen ja tulee esteeksi monille suurille asioille, jotka eivät koskaan toteudu, koska emme kyenneet säästämään emmekä harjoittamaan viivästettyä tyydytystä. Tässä tapauksessa ruumis saa aina haluamansa, mutta mieli — sielu — kärsii. Sielu, jonka pitäisi vapautua, jonka pitäisi nousta korkeuksiin, huomaa olevansa vangittuna pieniin asioihin, jotka tyydyttävät ainoastaan lihan, jättäen sielun levottomaksi ja tyytymättömäksi.
Veljet ja sisaret, se, joka on tässä tilanteessa, ei ole onnellinen. Hänellä on toiveita ja haaveita, mutta ruumiista on tullut niin vahva, että mieli ja tahto ovat halvaantuneet, jolloin korkeampien hyvien nauttiminen käy mahdottomaksi. Paras kuva on kotkan tapaan elävä kotkasta, joka toimii kuin kana. Sen vaisto kutsuu sitä lentämään, mutta sen tottumukset pitävät sen kanojen joukossa; se lihoo, ja ne, jotka sen huomaavat, surevat — sellainen kotka, joka ei voi lentää.
Olemme kaikki vähitellen sotkeutuneet vääriin tilanteisiin, joista pelkäämme, ettemme voi luopua. Emme ole vielä kovettumisen tilassa, sillä emme ole vielä oikeuttaneet näitä tottumuksia (kuten sen syntisen tapauksessa, joka sanoo, ettei hänen syntinsä ole synti). Päinvastoin puhumme sen köyhän syntisen surkeasta tilanteesta, jonka tahto on heikentynyt tottumuksista, joista on tullut selviytymismekanismeja. Meitä varoitetaan, että saatamme ruokkia hirviötä, joka nielee meidät.
Henki voittaa tämän kamppailun antamalla sille jatkuvasti hengellistä ravintoa: Jumalan sana, Eukaristia, perusteellinen omatunnon tutkistelu, rippi, retriitit ja epäitsekkäät palvelukset. Jo pelkkä aktiivinen seurakunnan jäsenyys saavuttaa tämän parannuskeinon. Kuulemme Jumalan sanaa messussa, osallistumme Eukaristiaan, ja saarnan kuunteleminen sekä lukukappaleiden mietiskely on itsessään konkreettinen meditaation muoto. Rukouselämä on myös meditaation elämää, suoja kiusauksia vastaan, samoin kuin palvelu seurakunnan veljiä ja sisaria kohtaan. Ajan ja varojemme antaminen vapaaehtoisesti muiden hyväksi on jo itsessään vaativaa ja syvällistä.
Tekemällä kaiken tämän pidämme ruumiin kurissa ja pidämme mielen aktiivisempana ja sitoutuneempana hengelliseen taisteluun. Henki tulee näin heräväiseksi ja valppaaksi. Kuolettamisen harjoittaminen on keino pitää liha oikealla paikallaan. Mitä enemmän annamme ruumiille kaiken, mitä se vaatii, sitä enemmän se ottaa vallan mielestä. Ruumis ei ole henkeä ylempi; ruumis on alisteinen hengelle ja voi palvella henkeä sopuisasti.
Jos liha on heikkouden kautta anastanut hengen johtajan roolin, älä lannistukaan — kuulut köyhien syntisten, epätäydellisten kategoriaan, ja meitä on monia tässä kategoriassa. Meitä varten Herramme kutsuu tämän päivän evankeliumissa tulemaan Hänen lepoonsa: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka olette väsyneet ja raskaan taakan alla, niin minä annan teille levon.” (Matt. 11:28) Veljet ja sisaret, Kristuksen Kallis Veri on mittaamattoman voimakas, eikä ole mitään niin sitkeää, ettei se voisi pestä sitä pois. Ylpeyden, kovettumisen tai pelkurimaisen epätoivon sijaan on olemassa ratkaisu — ja se löytyy Jumalan rakastavasta levosta.
XIV ORDINARY SUNDAY – A 2026
Brothers and sisters, today we celebrate the 14th Sunday in Ordinary Time, and the first Sunday of the month of July. In our Catholic Church, each month has a particular devotion that helps us concentrate on the mysteries of Christ the Redeemer. Last month was dedicated to the Sacred Heart devotion, from which we learn humility, which counters pride. We know that pride is the most deadly vice, since it blocks the mind and heart from contrition and an eventual conversion to God.
During the month of July we are called to direct our devotion to the Precious Blood of our Lord. It is by this Precious Blood that we are redeemed. Our Lord was accused wrongfully, publicly disgraced, and dragged to the square where He was scourged grievously, crowned with thorns, nailed to the cross, and even after death, pierced. Through this series of torments, His blood flowed, and He willed that through His suffering — through His blood — we might have the chance to live. His blood became the costly price paid so that we might be saved from the slavery of sin and shame.
Brothers and sisters, the work of redemption achieved by Jesus, the Son of God, opens an opportunity that is offered to all, but is only applied to a person if they willfully open themselves to it. This is to say that the proposition often repeated by some Christians — ”we are all saved; Christ has died for all” — is not what the Church believes and teaches. We believe that Christ has died for all, but the merits of His work of redemption are only applied to a person if they willfully open themselves to it, through faith and charity.
This means that the work of salvation must be preceded by an act of faith, then maintained through charity. Faith is acquired through baptism — the sacrament that marks the soul and confers faith. Faith is also belief, which we profess concretely in the Creed, meaning that it is not optional to believe what the Church teaches; it is an integral condition of salvation. Included in the teachings of the Church are moral theology, social teaching, and spiritual theology.
The second reading offers us a path that speaks directly to our situation: ”You are not in the flesh; on the contrary, you are in the spirit, if only the Spirit of God dwells in you.” (Romans 8:9) Most of us can identify with the state of being baptized and having the Spirit of God within us, while still struggling with the flesh. The same reading reminds us that we are not debtors to the flesh, and that whoever lives only for the flesh will die with the flesh. It is worth noting that St. Paul uses the expression ”we are not debtors to the flesh.”
This expression is very apt, since it describes more precisely the state of the adult Christian who knows what is good and what is bad, but has come to a point where certain behaviors offer comfort to the body. Our body being our own, we naturally want to give it what it demands so that we can enjoy the consolation attached to it. This dilemma makes us debtors in fact, as we enter into the conviction that our happiness and peace depend on the consolation or comfort we give to the flesh.
However, the mind is aware that over-indulging the flesh comes at a price: it creates dependency and addiction. Too much comfort dulls the spirit and becomes the obstacle to many great things that never come to pass because we could not save, could not practice delayed gratification. In this case the body always gets what it wants, but the mind — the soul — suffers. The soul that should be freed, that should ascend to great heights, finds itself trapped in small things that only satisfy the flesh, leaving the soul restless and unfulfilled.
Brothers and sisters, the one who is in this situation is not happy. He has aspirations and hopes, but the body has become so strong that the mind and will have become incapacitated, making it impossible to enjoy higher goods. The best image is that of an eagle that functions like a chicken. Its instinct calls it to soar, but its habits keep it among the chickens; it grows fat, and those who notice it grieve — such an eagle that cannot fly.
We have all, little by little, entangled ourselves in the wrong situations, ones we fear we cannot do without. We are not yet in the state of obstinacy, since we have not yet justified these habits (as in the case of the sinner who says that his sin is not a sin). On the contrary, we are addressing the unfortunate situation of the poor sinner whose will has been weakened by habits that have become coping mechanisms. We are warned that we may be feeding a monster that will devour us.
The spirit wins this struggle by constantly being fed with spiritual nourishment: the word of God, the Eucharist, a thorough examination of conscience, confession, retreats, and selfless acts of service. Being an active member of the parish already achieves this remedy. We listen to the word of God at Mass, we partake in the Eucharist, and listening to the sermon and meditating upon the readings is itself a concrete form of meditation. The life of prayer is also a life of meditation, a means of protection from temptation, as is the service of brothers and sisters in the parish. Giving freely of our time and resources for the benefit of others is already something demanding and profound.
By doing all these things, we keep the body in check and keep the mind more active and engaged in spiritual combat. In fact, the spirit becomes awake and vigilant. Practicing mortification is a means of keeping the flesh in its proper place. The more we give the body everything it demands, the more it takes over the mind. The body is not superior to the spirit; the body is subject to the spirit and can serve the spirit harmoniously.
If through weakness the flesh has usurped the spirit’s role as guide, do not be discouraged — you fall into the category of the poor sinner, the imperfect, and we are many in this category. It is for us that our Lord, in today’s gospel, invites us to come to His rest: ”Come to me, all you who labor and are burdened, and I will give you rest.” (Matthew 11:28) Brothers and sisters, the Precious Blood of Christ is powerful beyond measure, and there is nothing so resistant that it cannot be washed away. Instead of pride, obstinacy, or cowardly despair, there is a solution, and it is found in God’s loving rest.