Veljet ja sisaret, tänä viidentenätoista sunnuntaina lukukappaleet ja psalmit käyttävät laajasti meille kaikille tuttua todellisuutta: maanviljelyä. Ensimmäinen lukukappale puhuu sadevedestä, jonka arvon jokainen viljelijä tuntee. Psalmi puhuu siemenestä, josta tulee sadonkorjuu. Toinen lukukappale puhuu kärsimyksestä suuremman hyvän toivossa — ajatus, jonka viljelijät tuntevat hyvin, sillä he elävät sen todeksi. Ja evankeliumi esittää meille kylväjän vertauksen.
Herramme käyttää meille tuttuja todellisuuksia selittääkseen monimutkaisempia todellisuuksia, jotta tuntemamme asioiden kautta voisimme alkaa käsittää piilossa olevia asioita. Tästä syystä meillä on sakramentit ja sakramentaalit. Sakramenttien ja sakramentaalien näkyvä puoli merkitsee jotain syvempää, muinaisempaa ja hengellistä. Tämä tapa on hyvin toimiva, ja saarnan yhteydessä — jonka kautta Kristuksen opetus välitetään — meille tutut vertauskuvat ja kuvat ovat suureksi avuksi.
Tänään maanviljelyn todellisuutta käytetään välittämään Jumalan valtakunnan sanomaa. Mutta valitettavasti meidän kulttuurimme tänä modernina aikana saattaa kokea nämä kuvat vieraiksi, sillä monilla ihmisillä ei enää ole maata eikä he kasvata omaa ruokaansa. Ostamme sipsejä ja perunalastuja Prismasta ja Lidlistä. Toiset ostavat perunoita. Meillä ei enää ole latoja, joihin varastoimme perunasadon, eikä pihapiirejä, joissa pidämme kanoja ja keräämme munia — sen sijaan ostamme nugetteja ja prosessoituja tuotteita pakattuna kylmiöstä.
Oli aika, kun kotikaupungissani Imon osavaltiossa Nigeriassa jokaisella naisella kasvoi pihallaan perusvihanneksia. Tänään jo chilikään ei kasva omassa pihassa vaan ostetaan rahalla. Olen varma, että monet täällä eivät ole koskaan astuneet jalkaansa pellolle tai eläinsuojaan — silti me kaikki syömme, emme omien käsiemme viljelemää ruokaa, vaan rahalla ostettua, toivottavasti ahkeralla työllä ansaittua. Tästä syystä pelkään joskus, että kylvämisen, sadonkorjuun ja sateen kuvat tuntuvat useimmille vierailta. Sade on viljelijän siunaus, mutta haitta sille, joka haluaa lähteä piknikille.
Veljet ja sisaret, tarkoitukseni tänään ei ole kutsua Pyhän Ursulан seurakuntalaisia takaisin omavaraiseen ruoantuotantoon — vaikka sekin vähentäisi geenimuunneltujen elintarvikekokeilujen myötä nautittuja myrkkyjä — vaan ennen kaikkea katsoa ruoan ja ruumiillisen ravinnon tuolle puolen ja huolehtia tietoisemmin sielun ravinnosta ja terveydestä. Ja kun viime sunnuntain sanoma pyöri sielun hoidon ja sen ympärillä, ettei liha saisi ottaa johtoasemaa, tämä sunnuntai auttaa meitä terävöittämään aikomustamme, jotta tiedämme, miksi olemme alistaneet lihan kuolettamiselle ja pidättäytymiselle.
”Minä katson, että tämän ajan kärsimykset eivät ole minkään arvoisia verrattuna siihen kirkkauteen, joka kerran ilmestyy meille.” Toinen lukukappale antaa meille avaimen ymmärtää, mitä voimme saavuttaa ja miten voimme terävöittää aikomuksemme. Palataan nyt jo asetettuihin kuviin — maanviljelyyn ja sadonkorjuuseen — nykyajan todellisuudessa. Nykypäivän köyhyyden lisäksi, joka vähentää maanomistusta ja ohjaa tuottavuutemme muiden ihmisten unelmiin, oman ruoan kasvattamisen vaikeus johtuu siitä, että maanviljely vaatii energiaa ja sitkeyttä. Maa on kova, ja kasvi tarvitsee viljelijän taitoa, kärsivällisiä käsiä ja tietoista paneutumista.
Kun ajattelemme kaikkea vaivaa, jota kurkun kasvattaminen vaatii, käymme vain ostamassa sen torilla. Mutta voisimme uudistaa ajattelutapamme löytämällä merkityksen siitä, että meillä on tänä vuonna oma kurkkusato omassa kylmiössämme. Juuri tämän merkityksen tähden kestämme työn vaivan, jotta joka vuosi meillä on oma kurkkumme. Sama pätee taivaan valtakuntaan. Jos todella haluamme Jumalaa siinä määrin, että Hänestä tulee meille korkein hyvä, silloin tie, joka vie meidät Hänen luokseen, otetaan vastaan avosylin — jopa marttyyriuskuolema.
Ensimmäinen lukukappale tarjoaa meille toivoa: Jumala, joka on korkein palkinto ja lopullinen päämäärä, on puolellamme. Hän lähettää meille taivaasta välttämättömät ainekset varmistaakseen, ettei työmme kuivu ja lakasta. Jumala lähettää taivaasta sateen ja auringonvalon — Hän lähettää armon. Vesi, joka ravitsee meitä, on Pyhä Henki, ja valo, joka ohjaa väistämätöntä kasvuamme oikeaan suuntaan, on maailman Valo, Hänen Poikansa Jeesus Kristus.
Veljet ja sisaret, aikomus on ratkaisevan tärkeä, ja se voi syntyä vasta kun tahto on valinnut ja rakastanut hyvää, jonka se havaitsee valitsemassaan kohteessa. Evankeliumi käyttää siementä kuvana Jumalan kutsusta — tässä tapauksessa Jumalan Sanasta — kun taas paikat, joihin tämä Sana putoaa, kuvaavat erilaisia sielun tiloja, joissa otetaan vastaan se, mitä Jumala on uskollisesti lähettänyt. Kovettuneesta sydämestä rukoilemme, että se lopulta pehmenisi. Niiden puolesta, jotka käyvät läpi paljon ja ovat liian raskaiden taakkojensa alla voidakseen rakastaa Jumalaa, rukoilemme, ettei mikään veisi huomiotamme pois lopullisesta päämäärästämme — joka ei ole taloudellinen vakaus, vaan pyhyys.
Tärkein asia, joka ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän kantaa hedelmää — kun Jumala jumalollistaa hänet. Silloin me versomme maasta ja, muutettuina, tulemme arvokkaiksi ja kykenemme ravitsemaan muita. Mutta kun päätämme pysyä pelkästään maan aineksena ja hylätä Herramme lähettämän siemenen, veden ja auringonvalon, menetämme arvomme. Sen sijaan että olisimme ihailtu viinitarha, puutarha tai hedelmätarha, meistä tulee autio maa — itse asiassa pelkkä multa, pelkkä tomu, joutomaa, joka hylätään pian villien rikkaruohojen valtaan, jossa kasvavat ohdakkeet, villit eläimet lisääntyvät ja joka sopii vain pahuuden pesäksi. Emme enää herätä ihailua, vaan houkuttelemme pahaa.
Niinpä, veljet ja sisaret, vaikka elämme aikaa, jolloin maa esitetään lopullisena todellisuutena ja meitä kannustetaan jatkuvasti olemaan omia itsejämme, olemaan kenellekään mitään velkaa ja uskomaan, että olemme täydellisiä sellaisina kuin olemme — muistakaa, että jokainen ihminen on luotu vastaanottamaan Jumalan, ja luotu kantamaan Jumalan Sanaa, niin kuin äitimme Maria teki uskollisesti. Muistakaa, että Jumala, joka on luonut meidät itseään varten ja lähettää Siemenensä meidän luoksemme, on antelias viljelijä, joka antaa vettä ja auringonvaloa, jotta sato olisi runsas. Älkää kovettako sydäntänne älkääkä vastustako Luojanne ponnistuksia. Liittykää sen sijaan Hänen kanssaan tähän kauniiseen viljelyyn ja yhdistäkää aikomuksenne Hänen aikomukseensa, jotta emme lopulta palaa tomuksi tomuna, vaan tulisimme joksikin paljon arvokkaammaksi kuin pelkkä tomu.
XV ORDINARY SUNDAY – A 2026
Brothers and sisters, on this fifteenth Sunday, the readings and psalms make extensive use of a reality that is very common to us: farming. The first reading talks about rainwater, whose value every farmer knows; the psalm talks about the seed that will yield a harvest; the second reading talks about suffering in view of a greater gain, an idea farmers know well since they practice it; and the gospel presents to us the parable of the sower.
Our Lord uses realities that are quite familiar to us as a means to explain other realities that are more complex, so that through our experience of things we know, we may begin to grasp things that are hidden. This is why we have sacraments and sacramentals. The visible aspect of the sacraments and sacramentals signifies something more interior, ancient, and spiritual. This method is very effective, and in the case of a homily — through which Christ’s teachings are conveyed — symbols and images familiar to us come in very handy.
Today, agricultural realities are used to convey the message of God’s kingdom, but unfortunately our culture in this modern era might find these images strange, as many people no longer have land nor cultivate any of their own food. We buy chips and potato flakes from Prisma and Lidl; others buy potatoes. We no longer have barns where we store our potato harvest, nor do we have poultry yards where we keep chickens and collect eggs — instead we buy nuggets and processed versions bagged up in a cold room.
There used to be a time in my hometown back in Imo, Nigeria, when every woman had basic vegetables growing in her yard; today even chilli is exchanged for money. I am sure that many people here have never set foot on a farm or in an animal barn, yet we all eat — not food cultivated by our own hands, but food exchanged for money, acquired through our hard work, I hope. This is why I sometimes fear that the images of sowing, harvesting, and rainfall might feel strange to most people. Rainfall is the farmer’s blessing and an inconvenience for the person who wants to go out for a picnic.
Brothers and sisters, my intention today is not to call St. Ursula’s parishioners back to independence in food production — which would indeed reduce the poisons consumed from GMO food experiments — but rather, and most especially, to look beyond food and the nutrition of the body, and to be more intentional about the nutrition and health of the soul. And as last Sunday’s message revolved around caring for the soul and not allowing the flesh to take the lead, this Sunday helps us sharpen our intention so that we know why we have subjected the flesh to mortification and restraint.
”I consider that the sufferings of this present time are as nothing compared with the glory to be revealed for us.” The second reading gives us the key to understanding what we can achieve and how we can sharpen our intentions. Returning now to the images already established — farming and harvest — in our modern-day reality: apart from modern-day poverty, which reduces land ownership and channels our productivity into other people’s dreams, the difficulty of cultivating your own food lies in the fact that farming requires energy and resilience. The land is tough, and the plant needs the skill, the patient hands, and the intentionality of the farmer.
When we think about all the effort required to harvest a cucumber, we simply go and buy one at the market. But we could reform our mindset by finding meaning in having your own cucumber harvest this year, stored in your own cold room. It is for the sake of that meaning that you will endure the labour, so that every year you have your own cucumber. The same can apply to the kingdom of heaven. If we truly desire God to the point that He becomes our absolute good, then the process that leads us to Him will be embraced — even martyrdom.
The first reading offers us hope: God, who is the ultimate prize and the final end, is on our side. He sends us the essential elements from heaven to ensure that our labour does not dry up and wither. God sends from heaven rain and sunlight; He sends grace. The water that nourishes us is the Holy Spirit, and the light that guides our inevitable growth in the right direction is the Light of the world, His Son, Jesus Christ.
Brothers and sisters, intention matters a great deal, and this can only come about after the will has chosen and loved the good that it perceives in the object it has chosen. The gospel uses the seed as the image of God’s invitation — in this case the Word of God — while the places where this Word falls describe the different conditions of the soul that receives what God has faithfully sent. For the hardened heart, we pray that it will eventually be softened. For those who are going through a great deal and are too burdened to love God, we pray that nothing will distract us from our ultimate destiny — which is not to be financially stable, but to become saints.
The most important thing that will happen to a person is when he bears fruit, when God divinizes him. At that point we spring up from the earth and, transformed, we become valuable and are able to nourish others. But when we decide to remain merely of the earth, rejecting the seed, the water, and the sunlight sent by the Lord who has redeemed us, we lose our value. Instead of becoming an admirable vineyard, a garden, or an orchard, we become barren land — in fact, just earth, just dirt, a wasteland, soon abandoned to wild weeds where thorns grow, where wild animals breed, and which is fit only for crime. No longer attracting admiration, but attracting evil.
So brothers and sisters, even though we live in a time when the earth is presented as the ultimate reality, and we are constantly encouraged to be ourselves, to owe no one anything, and to believe that we are perfect just as we are — please remember that every human being is capable of receiving God, and is created to bear the Word of God, as our Mother Mary did faithfully. Remember that God, who has designed us for Himself and who sends His Seed to us, is a generous farmer who gives water and sunlight so that the harvest may be great. Please do not harden your heart or resist your Maker’s efforts. Rather, join Him in this beautiful cultivation, and unite your intention with His, so that in the end we do not return to dust as dust, but become something far more valuable than dust alone.